4th International

Sri Lankan unions prepare political trap for plantation workers

By W.A. Sunil
6 December 2012

Mano Ganeshan, the leader of the Democratic People’s Front (DPF) and its trade union wing the Democratic Workers Congress (DWC), announced recently that he would initiate the formation of a new trade union federation of plantation workers (TUFPW) in Sri Lanka.

The TUFPW’s aim is supposedly to “safeguard” and “fight for” the rights of plantation workers “from government ally, Ceylon Workers Congress (CWC), traditionally the biggest union among plantation workers, and Lanka Jaathika Estate Workers Union, the trade union wing of the opposition United National Party.”

The real purpose is the opposite. The TUFPW is being formed not to fight for the interests of plantation workers, but to establish a new mechanism to
prevent the development of a working class movement against the companies and the government.

An explosive situation is already developing among the plantation workers, due to their soaring cost of living and oppressive working conditions. Next April the existing collective agreement between the trade unions and plantation companies expires. Many workers are already bitter about the previous sell-out agreement imposed by the CWC—with the assistance of all of the other plantation unions, including the DWC.

Under these conditions, Ganeshan is preparing a new political trap for workers. He and his DWC are joined by unions that also have a long and treacherous history. These include the Upcountry People’s Front (UPF) and National Union of Workers (NUW), which also function as political parties and are part of the ruling coalition government.

As such these organisations are directly politically responsible for President Mahinda Rajapakse’s austerity measures, including cuts to social spending and price hikes on basic items such as food, fuel and transport. Every section of the working class has been hard hit by inflation.

Ganeshan told the media that the new union federation would be “a clear challenge” to the CWC and that his federation “would deal with the Employers’ Federation of Ceylon from a position of strength in negotiating a new wage for plantation workers.”

In response, CWC leader Mutthu Sivalingam, who is also a government minister, said that his union constituted the majority of plantation workers and declared that “if anyone believes they can challenge the CWC let them try.”

The comment is not just a challenge, but a threat. The CWC has previously used physical violence, and collaborated with the police, not only against its rivals, but against any opposition by plantation workers.

However, the new TUFPW is no alternative for workers. Ganeshan is seeking to exploit the hostility of plantation workers, not to fight for better wages and conditions, but to boost the standing of his union body with employers as an instrument for policing workers.

Like the CWC, Ganeshan is mired in communal politics that is used to drive a wedge between Tamil and Sinhala workers. While he now declares his opposition to the CWC, his DPF formed an electoral bloc with the CWC and the Upcountry People’s Front in elections this year for the Sabaragamuwa Provincial Council. Ganeshan declared that “electing a Tamil representative” would help Tamil workers. As a result, two CWC members were elected who have voted for the government’s policies, including its attacks on workers.

Workers should study the record of Ganeshan’s DWC and the other unions that have joined the TUFPW. While the CWC, Lanka Jaathika Estate Workers Union, and the Joint Plantation Trade Union Centre have colluded with the government to reach sell-out deals with employers, the DWC, NUW and UPF have postured as critics in order to better suppress angry workers.

In 2006, half a million plantation workers went on strike for two weeks for higher wages. After the CWC and associated unions signed an agreement for a combined daily wage of 290 rupees ($US2.25), tens of thousands of workers protested on the streets against the deal and denouncing the signatory unions.

The DWC, NUW and UPF, along with the Janatha Vimukthi Peramuna (JVP)-led All Ceylon Plantation Workers Union (ACPWU), claimed to oppose the agreement and promised to fight for its cancellation. Two weeks later, these unions shut down any action. The police issued arrest notices against dozens of workers for attacking a CWC office. The unions did nothing to defend workers, advising them instead to rely on the police.

In September 2009, amid a campaign for higher pay, the CWC and its allies signed a collective agreement for a 405-rupee daily wage. Amid bitter opposition by workers, the DWC, NUW and UPF called a press conference and again promised “tougher action”, but only after the traditional Deepavali festival on October 17. A week later they fell in behind the signatory unions.

In 2011, the unions were nervous about any campaign for higher pay, fearing it would quickly slip out of their control. The union leaders were well aware that the revolutionary movements in Tunisia and Egypt had resonated with workers in Sri Lanka. CWC leader Sivalingam advised the unions “to finish the matter immediately” and agreed to a 515-rupees daily wage.

The DWC, NUW, UPF and ACPWU held no strikes or protests, but called for a go-slow campaign to let off steam among the workers. At the same time, these unions shamelessly appealed to the government to “intervene and give a reasonable salary for plantation workers.” But Rajapakse backed the deal and the unions caved in.

It is already clear that employers will bitterly resist any significant pay rise next year. The Sri Lankan tea industry has been hard hit by the world economic slump, amid greater competition from other tea producing countries such as Kenya, Bangladesh and Vietnam.

The Plantation Association of Ceylon (PAC) warned recently that Ceylon Tea “may be ousted from its position as the premium global tea.” As in every other industry, the PAC is seeking to place new burdens on workers, calling for a “surge in productivity” to reduce “labor costs [that] account for about 70 percent of total manufacturing costs.”

Ganeshan has already expressed his willingness to collaborate with employers, saying that TUFPW “would act collectively with the Employers’ Federation on matters relating to workers.” This is a clear signal that the TUFPW will betray any struggle by workers that is left in its hands.

To oppose the ongoing attacks on living and working conditions requires a unified struggle of plantation workers with the rest of the working class. Unification does not mean alliances of trade unions that function as the agents of government and the employers, but rather the building of an independent movement of workers. The Socialist Equality Party calls for a rebellion against all the trade unions and for the formation of independent action committees to wage a political struggle against employers and the government.

Such a fight can only be based on a socialist and internationalist program and the rejection of all forms of communalism and nationalism. Decent wages and conditions for all workers will be won in the political struggle for a workers’ and peasants’ government to implement socialist policies as part of the fight for socialism in South Asia and internationally. That is the revolutionary perspective for which the Socialist Equality Party fights.

http://www.wsws.org/articles/2012/dec2012/sril-d06.shtml

Report details massive growth of social inequality across US

By Nick Barrickman
24 December 2012

A recent three-part investigative series by Reuters details the massive growth of social inequality in the United States. “The Unequal State of America,” largely based on US Census data spanning the last two decades on income distribution, access to education and poverty levels, paints a bleak picture of American life.

The report highlights conditions of the populations in Indiana, Massachusetts and the District of Columbia. Drawing wider conclusions, the report notes that “inequality has risen not just in plutocratic hubs such as Wall Street and Silicon Valley, but also in virtually every corner of the world’s richest nation.”

The report also documents disparities in broader detail:
* Since 1989, inequality has grown in 49 of 50 states.
* 28 states saw inequality increase simultaneously by measurements of education, income, and poverty.
* In all states, the top quintile of the population benefited the most generously, seeing a 12 percent income boost on average.

The nation’s capital
The report focuses on the District of Columbia in relation to income disparity. Washington, D.C. is home to some of the starkest social inequality on the planet, with one-third of the residents in the impoverished Ward 8—and over one half of its children—living in poverty, while the average income of the bottom fifth of the population is less than $10,000 yearly. In contrast to this, the average wealth of the city’s top 5 percent is over $500,000, an almost 54 to 1 ratio, up from 39 to 1 in 1990.

Of chief responsibility for this state of affairs, the report notes, are the policies adopted by the federal government in recent decades. Though the DC region is home to only 2 percent of the nation’s population, 15 percent of all federal procurement spending is funneled back into the region, most of which is sourced to private contracting firms connected to the Department of Homeland Security as well as various law firms and lobbying groups.
Highlighting the growth of corporate influence is the growth of “organizations with a political presence,” another term for lobbyists, holding offices in the district—rising from 7,000 offices in 1981 to over 14,000 in 2006.

As a product of the tax cuts enacted under the Bush administration, many government players were able to drastically increase their own personal worth, a trend that has continued under the Obama administration.

According to the report, federal employees making over $100,000 in the region have increased by a third to over 20 percent of the workforce since 1990, while those making less than that have disappeared due to a “hollowing out” of the middle earners. This has come during a general elimination of “blue collar” government jobs in the district. As a result, now more than 50 percent of all federal jobs in the city have salaries higher than $100,000, while lower wage jobs are sourced to temp agencies providing little stability for workers.

Massachusetts
Likewise, data on Massachusetts, the site of the oldest public school system in the country and home to some of the most prestigious universities, reveals stark indices of inequality. Since 1989, the income for the state’s top 20 percent grew by nearly a fifth while the living standards for every other quintile fell, with the bottom 20 percent of the population absorbing a 9 percent loss of their income value. Massachusetts is now the seventh most unequal state in the country in terms of income, according to the report.

Massachusetts has continued to witness a growth of inequality related to education. Despite the growing need for advanced degrees to meet the requirements of the workforce, these have become more difficult to obtain. A recent study released by the U.S. College Board found that both public and private institutions in the state cost a quarter more than do institutions elsewhere in the US.

Jobs offering decent wages for less-skilled labor have plummeted in number in Massachusetts. Reuters cites a Georgetown University study that notes that since the recession of 2007 nearly 6 million jobs deemed fit for high school graduates were lost, while over 2 million jobs requiring college degrees have been added.

Indiana
Indiana, which has adopted some of the most draconian measures to date for screening applicants for government assistance, is next. The state was one of the first to adopt “welfare reform” in the mid-1990s, under which welfare applicants are required to show they are searching for work in order to receive a cash benefit.

Indiana has taken this process a step further by adding an outright limit of 24 months on how long one may be in such a program, as well as requiring beneficiaries to begin doing community service work within the first six weeks of participating. In a particularly cruel move, women who become pregnant while receiving services will receive no added increase in benefits to help care for their children.

This process has been replicated nationally, with only 1.4 percent of the population receiving cash aid, down two-thirds since 1996, the year President Bill Clinton enacted the Personal Responsibility and Work Opportunity Reconciliation Act, aimed at “ending welfare as we know it.”

The report also states that although Medicaid funding has increased threefold since 1990, its actual value per recipient has declined 12 percent in that time period. In Indiana, one of the stipulations for a person receiving such assistance is that they must be subsisting at 24 percent, less than one-quarter, of the state’s official poverty threshold. Similarly, the state refuses to provide coverage to adults without children.

The data on Indiana is particularly significant due to its former position as a center for manufacturing in the Midwest. According to the Institute for Working Families, today more than two-thirds of jobs in Indiana pay less than $45,000 a year.

http://www.wsws.org/en/articles/2012/12/24/ineq-d24.html

Declaration of the Revolutionary Workers’ Party

No temporizing, no liquidation! Solve the Kurdish question!

The disclosure of the fact that the MIT [1] Undersecretary Hakan Fidan has been carrying out talks with Öcalan, as well as the visit to Öcalan by Ahmet Türk, Co-chair of the Democratic Society Congress (DTK), and Ayla Akat Ata, MP for the Peace and Democracy Party (BDP) [2], have generated the hope in the country that the bloodletting can be stopped this time around and that the Kurdish question can be resolved. However, if one were to lend an ear to the spokespeople of the AKP government, all that is envisaged would turn out to be the “disarming of the PKK”. If we are told that this kind of language is utilised so as to appease the reaction coming from the so-called nationalists, then the question to be asked becomes how the next step will be taken. One cannot solve the Kurdish question by deceiving a section of the population! On the other hand, the proposals of the Kurdish side are clear. The protocols of Ocalan have been in the hands of the government since August 2009. Yet not one single proposal by the government to the Kurds has been disclosed. And not only have the government’s proposals not been disclosed to the public, neither have they been to the Kurdish side, as the leaders of the Kurdish movement themselves have made clear.

Everything indicates that this new initiative by the government either aims to liquidate the Kurdish movement while pretending to solve the Kurdish question, as was the case in the so-called policy of “overture” in 2009, or to temporize and play for time, as was the case in 2011, when the government wished to make it to the general elections without any major bumps on the road. Behind the current initiative probably lie the following factors: First, the Kurdish rank and file or even the Kurdish MP’s of the AKP itself have made it clear that serious malaise has been created in the Kurdish population due to the policies pursued by the government, in particular the arrogance displayed in the wake of the Roboski massacre [3] or the plans of the government concerning the lifting of the parliamentary immunity of the BDP MP’s. The AKP leadership wishes to be able to say “we did try, but they refused” and thus diffuse this malaise. Secondly, the developments in Syria have demonstrated that, having ignored the real character of the Kurdish question, i.e. the fact that it is an international question extended over four different territories in four different countries, the Turkish state has now got itself into a quandary. At present, a new autonomous region has emerged in Syrian Kurdistan, “Rojava” in Kurdish political terminology, under the hegemony of a party close to the Kurdish movement in Turkey. This autonomous region forms an immense obstacle in the way of Turkey’s Syria policy. From this angle, the neutralisation of the Kurdish movement in Turkey is very important for a prospective war between Turkey and Syria. Thirdly, the experience of 2012 has taught Tayyip Erdogan that he will not be able to keep the Kurdish question in the freezer until he has reshaped the constitution along the lines of a presidential system in 2013 and been elected president in 2014. Rather than procrastinate until late 2013 and take a risk when the presidential election is already on the agenda, Erdogan wants to reduce the impact of the Kurdish movement now to avoid headaches at the last moment. Finally, the sacking of close to a thousand workers by Tofaş [4] on the first day of the new year has shown that 2013 will be a year of economic crisis and the occupation of Şişecam [5] has indicated the potential for fightback on the part of the working class. The government may be manoeuvring so as to appease the Kurdish movement on the eve of a tough struggle with the working class.

For all these reasons, the sections of the Turkish working class and labouring masses who wish to see the Kurdish question resolved on the basis of the principles of freedom should approach the process that has been initiated with great circumspection. The fact that Tayyip Erdogan is seeking support from the MHP [6] electorate for purposes of revising the constitution and being elected president renders the probability of his settlement for a solution that would seriously meet the demands of the Kurdish people. The AKP government has still not learned to take up the Kurdish question in a serious manner.

One measure of the seriousness of the initiative would be the participation of all the components of the Kurdish movement in the negotiations. As everyone admits, Ocalan is not the sole representative of the Kurdish movement. As the MIT chief himself has expressed in no unclear terms, there are other centres of power, those in Kandil [7], Europe [8] and the BDP/DTK [9]. In Kandil alone, as the MIT chief has himself pointed out, the organisation includes not only the Kurds of Turkey, but also those of Iran, Iraq, and Syria as well. To imagine that Ocalan, imprisoned for the last 14 years, can act as sole decision-maker would be a clear indication that the government is playing for time, even if the movement concedes that he is the “chief negotiator”. Anyway, both Kandil and Europe have immediately refused in unambiguous terms the conduct of the negotiations in this manner. If a minimally meaningful negotiation process is to be conducted, then it is indispensible that Ocalan be granted the freedom of movement and of contact. No one can negotiate from a position of captivity! It cannot be expected that someone who is captive should be able to conduct a healthy process of negotiations in such a position, however great the confidence of the people in him may be. Ocalan should immediately be granted the freedom of movement and contact as a preliminary step in the process.

The substance of the talks between the state and Ocalan so far has remained undisclosed. But the fact that spokespeople for the AKP government and its ideologues cast the question with the lightness of “disarming the PKK” implies an unacceptable orientation. Whoever evades the truth that the question of the PKK cannot be divorced from the Kurdish question is ultimately contributing to the bloodletting and to the loss of life of young people on both sides. The negotiations should definitely involve a free status of self-rule for the Kurds in accordance with their choice. As Selahattin Demirtaş [10] said in his speech in Roboski on 28 December [11], this could be an autonomous Kurdistan, a federated Kurdistan, or an independent Kurdistan. Whatever it is, the question of this status must be on the table of negotiations. The minimal condition for a solution to the Kurdish question is the granting of a status to the Kurds under which they can live freely.

Once that is put on the agenda, the assumption on the necessity of disarming loses its raison d’être. To ask the Kurdish movement to disarm is an orientation that would have adverse consequences when considered in the light of the totality of Kurdish territories and the context of the Middle East as a whole. Set against the situation in the whole of Kurdistan, this implies leaving Barzani [12] as the only armed force. This will clear the way to the liquidation of the Kurdish movement in Turkey not only militarily, but also politically. The Middle East has become an arena for settling all kinds of accounts. There is a race to arm for all forces in the Middle East. The military power of the pro-imperialist or Salafi forces, whether under the umbrella of the Free Syrian Army or otherwise, is but a striking instance of this trend. Kurdistan occupies a central space in the Middle East, at the point of intersection of four important states. Thus, to demand that the Kurdish movement of Turkey disarm vis-a-vis Barzani, who is totally subjugated to US imperialism, is to play into the hands of imperialism and push towards a balance of forces more favourable for it, both at the level of Kurdistan and in the Middle East at large. All the anti-imperialist forces of Turkey should be against this pro-imperialist step. What should instead be done is to equip the Kurdish entity to be defined by the new status with a security force.

The Turkish working class has no interests that clash with those of the Kurdish people. The established order oppresses them both. The emancipation of one will, if anything, clear the way for the emancipation of the other.

.

No captive negotiator! Freedom of movement and contact to Ocalan!

A free status to the Kurdish people!

Democratic autonomy needs security!

Make peace with the Kurds, make war with the US!

7 January 2013

Central Committee of the Revolutionary Workers’ Party (DIP)
Turkey

....
[1] Turkish intelligence
[2] DTK and BDP are bot Kurdish legal instituitons
[3] Assassination by Turkish fighter jets of 34, mostly children, Kurdish civilians in December 2011
[4] A major car producer owned by the biggest holding company of Turkey.
[5] A major glass manufacturer owned by the biggest bank of Turkey
[6] Nationalist Action Party, fascist
[7] The military headquarters of the PKK on the territory of the Kurdistan Regional Government in Northern Iraq
[8] The diplomatic arm of the movement
[9] The legal insititutions of the Kurdish movement inside Turkey
[10] Co-chair of the BDP, the Kurdish party in parliament
[11] Anniversary of the bombing to death of the 34 Kurdish civilians
[12] President of the Kurdistan Regional Government, the Kurdish entity inside federal Iraq

Jan 18, 2013

Source: http://mtl-fi.org/2013/01/18/dip-no-temporizing-no-liquidation-solve-the-kurdish-question/

China’s NPC installs new leadership

By John Chan
18 March 2013

China’s National Peoples Congress (NPC) concluded yesterday after completing the once-in-a-decade leadership transition that began with last year’s Chinese Communist Party congress. CCP general secretary Xi Jinping was formally endorsed as the president of China, replacing Hu Jintao, and Li Keqiang was installed as Chinese premier, replacing Wen Jiabao.

The two top leaders indicated, in broad terms, the policy agenda of the new leadership, which confronts a slowing economy and deepening social crisis at home, and increasingly aggressive diplomatic, trade and strategic moves by the US and its allies abroad.

The openly pro-market Li outlined the economic policy. He had collaborated with the World Bank to produce last year’s China 2030 report—a blueprint for vast economic restructuring to expand the role of private capital, sharply reduce the role of the state in the economy and demand higher productivity from workers.

At his first press conference yesterday, Li talked of a “hand” mistakenly attached to the state that needed to be returned to the market. “It’s about cutting power, it’s a self-imposed revolution,” he declared. “It will be very painful and even feel like cutting one’s wrist.”

Knowing that a new wave of market “reform” will provoke opposition, particularly from the working class, Li admitted that the government was heading into “unchartered waters”. He warned: “We may also have to confront some protracted problems. This is because we will have to shake up vested interests.”

While Xi and Li are at one on the economic restructuring, Li represents sections of the bureaucracy and business elite who are more closely connected to, and dependent upon, American markets and corporations. He urged Washington to recognise that the two countries had more “common interests” than rivalry. “Conflicts between big powers are not inevitable,” Li argued.

Nevertheless, Xi, as president and military commander-in-chief, is in charge of foreign policy and has set a more aggressive tone. In his first speech at the NPC, Xi immediately made an appeal to Chinese nationalism, calling for “arduous efforts for the continued realisation of the great renaissance of the Chinese nation and the Chinese dream.”

“Chinese Dream” was the title of a book by a military academic, Colonel Liu Mingfu, who called for the building of a defence force to match that of the US. The book was withdrawn over three years ago due to a fear of damaging relations with the US. However, since Xi was installed at last November’s 18th party congress, “Chinese Dream” has become his main political slogan, and the book has been re-released. During the NPC, Xi twice called for the armed forces to be prepared for “winning any war”.

Xi’s foreign policy orientation was expressed by the fact that he chose Russia as the destination for his first major visit. He has reportedly told Russian President Vladimir Putin that his presidency would make the development of a “comprehensive strategic partnership with Russia” a “priority”. Both countries are facing strategic encirclement by the US, ranging from threats to topple the Syrian regime to the expansion of the US “missile shield” to undermine China’s and Russia’s nuclear deterrence.

Xi has also directed a more confrontational policy toward Japan in the heated dispute over the Diaoyu islands (known as Senkaku in Japan) in the East China Sea. In recent months, Chinese maritime policing vessels and aircraft have been dispatched to challenge Japanese control of the rocky outposts.

The “Chinese Dream” slogan also echoes the well-known “American Dream” catch cry in the heartland of world capitalism. Xi is appealing for the support of the emerging middle classes who view their interests as bound up with the continuing expansion of Chinese capitalism and its transformation into a supposed land of unlimited opportunity.

Xi and Li both belong to a generation of CCP leaders whose adult life has been shaped entirely by the past 30 years of capitalist restoration, begun under Deng Xiaoping in 1978.

Xi’s father, Xi Zhongxung, was a major figure in Deng’s so-called “capitalist roader” faction. After Mao’s death and the coming to power of Deng, Xi senior was allocated the task of launching the first “Special Economic Zone” in Shenzhen during 1980, opening up the region as a cheap labour platform for foreign investment.

Because of his background, Xi is regarded as a “princeling”, the most hated social type in China today. Many children of former senior CCP leaders have accumulated huge fortunes by using their political connections to collude corruptly with the business world. Last year, an investigative report by Bloomberg found that Xi’s extended family owned at least $376 million in corporate assets.

The richest 90 NPC delegates are reportedly each worth an average of $US1.1 billion—making the NPC by the far the wealthiest “parliament” in the world. These billionaires backed Xi’s rise to power, including those who owed their fortunes to his free market policy in several coastal provinces during the 1990s and 2000s when he was a provincial party secretary. They are clearly confident that Xi will use his position as head of the military and the police state apparatus to defend their interests and suppress any opposition from the working class.

Xi’s foreign policy also represents the corporate interests of this social layer. Behind the criticisms by Chinese officials in recent years of the “unfair” global order led by the US, are the desires of this new elite to take a greater slice of the wealth owned by the Western bourgeoisie, rather than receive only small profit margins as cheap labour providers.

The “Chinese Dream” will quickly turn into a nightmare for the Chinese workers and small farmers. Xi’s more assertive diplomacy will only heighten the danger of war with Japan, and above all, the US. At home, pro-market restructuring will seek to make the wages of Chinese workers “competitive” with those in other cheap labour platforms, such as India and Vietnam, thus deepening their already unbearable poverty.

http://www.wsws.org/en/articles/2013/03/18/chin-m18.html

April 7th 2013

Aikamme kansannousut ja kapitalismi

Kansannousut Argentiinasta Etelä-Eurooppaan, Lähi-itään ja edelleen Latinalaiseen Amerikkaan – yksi sykli sulkeutuu ja uusi on orastamassa

Nykyinen kapitalismin maailmanlaajuinen kriisi teki tuloaan 1990 –luvun loppupuolella. Muutamassa vuodessa kriisi levisi epidemian tavoin ympäri maailmaa; Kaukoitä, Venäjä, Brasilia ja Argentiina. Samanaikaisesti puhkesi epävakautta poliittisella tasolla. Argentiinan vararikko johti kansannousuun, joka kaatoi viisi presidenttiä. Maassa vallitsi pitkään kansannousun jälkeen kaksoisvalta. Kansan toimesta esiintyi tehdasvaltauksia, markettien ”ryöstelyä” ja elintarvikkeiden jakoa. Työttömien piqueteros-liike valtasi valtateitä estääkseen sillä tavalla ulkomaankauppaa. Sen jälkeen kansainvälisen poliittisen ja taloudellisen tilanteen vaikutuksesta Kapitalismi Argentiinassa onnistui stabilisoitumaan muutamaksi vuodeksi. Kapitalismin maailmanlaajuiselta romahdukselta vältyttiin luomalla uusia kuplia ja fiktiivisiä arvoja taloudessa. Siihen vaikutti myös yhtäältä Kiina-ilmiö ja toisaalta Latinalaisessa Amerikassa sovelletut reformit.

Tänä päivänä Etelä-Euroopassa –muttei ainoastaan siellä– ollaan samassa tilassa, missä Argentiina oli 2000 –luvun alussa. Samanaikaisesti monet ilmaisimet kertovat, että Argentiinan kymmenen vuoden takaista konkurssia ei ole siivottu. Silloin jättivelkoihin hajonnut yhteiskunnan kudos hajoaa nyt uudelleen. Historian ivana ja paradoksina on otettava reformistisen vasemmiston vaatimus ottaa Euroopan maissakin käyttöön Argentiinan malli kriisistä poispääsemiseksi. Sopisi kysyä, mitkä olivat kansainvälisten olosuhteiden lisäksi paikalliset toimenpiteet, jotka vakaannuttivat Argentiinan, ja mitä ne tarkoittivat kansalle?

Kriisin puhjettua suljettiin välittömästi pankit muutamaksi päiväksi ja devalvoitiin rahan arvo niin että sen suhde dollariin 1:1 muuttui 1:3. Työttömyys räjähti käsiin ja maa julistautui maksukyvyttömäksi. Tämän sotkun jälkeen maailmanpankki ja sen kaltaiset suuret velkojat saivat kokonaisuudessaan rahansa takaisin.

Velkojista pienimmät saivat vain murusia, 30 prosenttia velkakirjojensa nimellisarvosta. Suurin osa lainoittajista (97%) suostui tähän järjestelyyn koska oli parempi saada vähän kuin ei mitään. Kourallinen hedge fund –rahastoista ei kuitenkaan suostunut parturointiin ja ne vaativat koko summan oikeuden kautta. Näin tapahtuu siitä huolimatta, että kyseiset rahastot olivat aikanaan ostaneet velkakirjojaan pilkkahintaan. Yksi niistä on NML Capital, jonka johdossa istuu USA:n republikaanisen presidenttiehdokkaan, Mitt Romneyn ystävä monimiljardööri Paul Singer.
_

2002-2012: yksi sykli sulkeutui. Uusi on orastamassa globaalikapinoiden dynamiikalla varustettuna

Marraskuussa newyorkilainen oikeusistunto tuomitsi Argentiinan valtion maksamaan NML Capital –rahastolle 1,3 miljardia dollaria. Tämä on pieni summa valtion 80 miljardin tai julkisen sektorin 190 miljardin dollarin velasta, mutta se on ennakkotapaus. USA on päättänyt hyökätä Argentiinaa vastaan silläkin hinnalla, että tämä menisi saman tien konkurssiin uudestaan. Enää ei pelätä, että kriisi voi siirtyä Yhdysvaltoihin, sillä se on jo siellä syvällä kansantalouden rakenteissa. Fich alensi Argentiinan luottoluokitusta viidellä pykälällä ja nyt maa on vain kahden askeleen päässä maksukyvyttömyystilasta ja uudesta vararikosta. Äskettäin Ghanassa pakkolunastettiin argentiinalainen laiva ilmeisesti amerikkalaisen hedge funds –rahaston ”käskystä”. Tämä on ehdottomasti vielä yksi merkki julistamattoman kauppasodan orastamisesta.

Kaadettuaan ja vaihdettuaan viisi presidenttiä vuoden sisällä, Argentiinan kansa lopulta valitsi Nestor Kirchnerin presidentiksi. Sen ajan vallitsevien olosuhteiden sisällä Kirchner onnistui muutamaksi vuodeksi vakauttamaan olosuhteet. Tähän vaikutti elintason pudottaminen, velan osittainen anteeksianto, eräiden energiayhtiöiden kansallistaminen ja Kiina-ilmiö, joka elvytti maailmanlaajuisesti globaalikapitalismia. Vasemmistoperonisti Nestor Kirchner hallitsi vuosina 2003-2007. Jo aikaisemmin koetun hallitsemattomuuden pelossa Kirchner päätti hallita maata kuin nykyinen Bonaparte. Vuonna 2007 Kirchner siirtyi vaimonsa tukijoukkoihin tavoitteenaan ottaa Putinin tavoin vastaan valtakapula vaimoltaan seuraavien vaalien jälkeen. Symbolinen sattuma on se, että ennen sitä Nestor ehti kuolla. Cristina –vaimo voitti toisen kerran vaalit 2011 ja pysyy muodollisesti vallassa vuoteen 2015 asti. Ensi vuoden parlamenttivaaleissa hän toivoo saavansa riittävän enemmistön taakseen (2/3 kansanedustajista) pystyäkseen Chavesin tavoin muuttamaan perustuslakia pystyäkseen osallistumaan vaaleihin kahta kertaa useammin.

Cristina takertuu valtaan niin kauan, kun hänen maansa työväenluokka ei kaada häntä. Prosessit tällaisen näköalan toteuttamiseksi häämöttävät jo tänään. Ensimmäinen onnistunut yleislakko kymmenen vuoden jälkeen on pidetty viime vuoden lopussa. Tähän asti Kirchneriä fanaattisesti tukeneet ammattiliitot olivat tällä kertaa Cristinan vastaisten barrikadien etulinjassa. Junat ja bussit jäivät kulkematta ja pankit pysyivät suljettuina. Roskat ”koristelivat” katuja ja sairaalat hoitivat vain hätätapauksia. Työssäoleva, työtön ja opiskeleva nuoriso olivat tulilinjalla. Taisteluiden mobilisoivana tekijänä toimii korkea inflaatio, joka virallisesti on 10 %, mutta todellisuudessa 25 prosentin luokkaa. Peson hinta virallisesti on 21/100 $:sta ja mustassa pörssissä alle 10 senttiä. Yhdistettynä tämä talouden ongelmien ratkaisemattomuuteen sekä globaaliin lamaan, on perusteltua ajatella, että uusi argentinazo on orastamassa; tällä kertaa muuallakin kuin Argentiinassa, koska kapitalismi on vararikon partaalla niin maailmanlaajuisesti kuin Latinalaisessa Amerikassakin.
_

Euroopassa EU:n toimet ovat kapitalismin saattohoitoa, eutanasiaa

Euroopan keskuspankin pääjohtaja Mario Draghi sanoo saksalaislehti Der Spiegelin haastattelussa, että euromaat voivat saada suvereniteettiaan takaisin vain syventämällä integraatiotaan. Hänen mukaansa useat maat eivät ymmärrä, että ne ovat jo menettäneet suvereniteettinsa kauan sitten (Taloussanomat 29.10.2012). Ristiriitaisia ovat myös BKT:ta laskevat leikkaukset, ja velan kasvu suhteessa BKT:seen, velan lyhentämisestä huolimatta. Merkel ehdottaa leikkausstrategioita koko EU:n alueelle 130 miljardia euroa vuosina 2013 – 2020.

Kapitalismin globaali systeemikriisi järisyttää viisi vuotta poliittisia järjestelmiä, kaataa hallituksia ja saa toisia umpikujaan. Liikehdintä kyseenalaistaa hallitsevan eliitin poliittista hegemoniaa, alkaen ensimmäiseksi Etelä-Euroopasta. Vallassa oleva eliitti ei voi jatkaa entisellä tavalla. Tämä asettaa objektiivisesti päiväjärjestykseen kysymyksen poliittisesta vallasta, siis siitä, että mitkä ovat ne voimat ja liittolaissuhteet, jotka voisivat saada yhteiskunnan pois umpikujasta? Kriisi maksatetaan ihmisjoukolla, joka ei suostu tähän rooliin. Iskut palautuvat kuin bumerangi horjuvan kapitalismin isännöitsijöille. Kreikka on silta Lähi-idän ja Euroopan liikehdinnän välillä.

Kapitalismia piinaavat myös uusliberalistisen ajan kansainväliset vitsaukset, eli fiktiivisen pääoman hillitön ja räjähdysmäinen kasvu. Viisi vuotta kriisin alkamisesta ja neljä Lehman Brothers–pankin konkurssista uusi jättiläiskupla on muodostunut ja uhkaa koska tahansa romuttaa järjestelmän raunioidensa alle. Uusi 500 biljoonan dollarin kupla jakautuu seuraavasti: 184 biljoonaa dollaria sijaitsee Euroopassa, 161 biljoonaa USA:ssa ja loput ympäri maailmaa. Ne ovat pankkijärjestelmän toimesta myytyjä johdannaisia. Kyse on uudesta fiktiivisen pääoman ”sukupolvesta”. Niiden summien takeeksi pankeissa on tallennettu vain 3,2 biljoonaa euroa todellista rahaa.

Kreikka pidetään hengissä, jotta Italia ja Espanja saisivat vielä vähän aikaa hengittää. Kreikassa kriisilääkkeet ovat tuplanneet valtiovelan sadan miljardin euron parturoinnista huolimatta. ”Tervehdyttävät uudistukset” ovat singonneet työttömyyden 26 ja nuorisotyöttömyyden 58 prosenttiin. Bruttokansantuote laskee joka vuosi useamman prosentin. Kuluneena vuonna bkt laski 7,2 prosenttia, mikä on euroalueen suurin pudotus. Tätä on jatkunut neljä vuotta. Liikkeitä suljetaan massiivisesti, sairaaloita ja kouluja suljetaan, asunnottomuus yleistyy, ihmisiä on vailla ruokaa ja lääkkeitä. Samanaikaisesti tämä on kulta-aikaa rikollisuudelle ja natsioikeiston nousulle. Kreikassa on humanitaarinen hätä.

Vuosi 2012 jää maailmanhistoriaan siitä, että yksi maa teki konkurssin kaksi kertaa vuoden sisällä – kerran helmikuussa ja toisen kerran joulukuussa – ja kolme kertaa 16 kuukauden sisällä. Viimeisessä konkurssissa S&P laski Kreikan luottoluokituksen ”selective default” pohjanoteeraukseen. Ensimmäinen konkurssi tuli vuonna 2011 sen seurauksena, että luvattu PSI (velanleikkuu yksityisiltä velkakirjojen omistajilta) ei toteutunut. Tämä tapahtui kesken hallituksen riemuitsemista, että tällä tavoin ”vältymme konkurssilta” ja ”laitamme tynnyrille pohjan”. Huolimatta kahdesta konkurssista ja velan osittaisesta anteeksiannosta, Kreikan valtiovelka ei edelleenkään ole kestävällä tasolla. Velan ja korkojen parturointi aiheuttaa suuria sosiaalisia ongelmia. Helmikuussa käynnistyivät CDS –vakuutuspaperit. Nyt vuorossa on troikan omistuksessakin olevien velkapapereiden parturointi (OSI = official sector involvement”). Se tapahtuu viimeistään Saksan vaalien jälkeen.

Toistaiseksi Kreikkaa tuetaan lainaamalla sille yli 50 miljardia €. Summa käytetään pankkien tukemiseen, jotta nämä ostaisivat vanhoja valtion velkakirjojaan takaisin. Valtio velkaantuu tässä prosessissa entisestään. Takaisinoston prosessissa velkakirjojen tarjonnan on oltava suuri, muuten niiden hinta karkaa käsistä. Tämä tekisi toisen yksityisten omistamien velkakirjojen parturoinnin välttämättömäksi (PSI-2 = private sector involvement). Siinä tapauksessa edessä on vielä yksi lisävararikko, järjestyksessä neljäs. Velanleikkuun yksityisiltä on tapahduttava vapaaehtoisella tasolla. Suuri kysymysmerkki tässä on miten saisi ”hedge funds” –rahastot suostumaan vapaaehtoisen parturoimiseen. Todennäköisesti siinä käy samalla tavalla kuin edellisenä kautena Argentiinassa. Näin ollaan samoissa kuopissa ajankohtana, jolloin Argentiina on palaamassa sinne takaisin.

Espanja on julistautumattomassa konkurssitilassa. Maalle annetaan avustuksia tipoittain toivossa, että tämä ei pyytäisi niitä ääneen. Mikäli päätettäisiin sovittaa Espanjalle Kreikan (2,7% euroalueen BKT:sta) pelastusoperaatioita, euroalue olisi historiaa. Jos Espanja on liian suuri pelastettavaksi, Italia on mahdotonta pelastaa. Pelkästään valtionvelkaa Italialla on lähes kaksi biljoonaa euroa (2000 miljardia), mikä on neljännes koko euroalueen velasta. Sen lisäksi Italia on euroalueen kolmanneksi suurin talous. Isku viimeksi mainittuihin kahteen maahan riippuu siitä, milloin markkinat päättävät nostaa korkoa tarjoamilleen lainoille. Se taasen usein riippuu pelkästään psykologisista syistä. Pankkivalvonta ja liittovaltioistuminen voivat lepyttää markkinoita joksikin lyhyeksi aikaa, mutta eivät ratkaise kapitalismin systeemiristiriitoja.

Aikamme liikehdintöjen alkuna ovat toimineet Kreikan joulukuun 2008 tapahtumat. Toista kuukautta kestänyt nuorisokapina näytti silloin hallitsevalle eliitille, ettei ole valmis asettamaan päätään vadille pääoman voittojen turvaamiseksi. Nyt neljä vuotta myöhemmin Kreikan poliittinen kenttä on hajalla, samaten kuin koko yhteiskunta. Taistelujen on vielä kohdistuttava äärioikeiston uhkaa vastaan. Nuorison liikehdintä ei voi yksin paljon saavuttaa, ilman että se löytää yhteissävelet työssä olevan ja työttömän kansan kanssa. Poliittinen yleislakko avaisi tietä sosialistisen vaihtoehdon ehdottamiselle. Myös Italiassa ja Espanjassa työväenluokka on näyttelemässä merkittävää roolia siinä, että tähänastinen vastarinta (esim. indignados liike) muuttuu hyökkäysliikkeeksi, aalloksi, jonka tavoite ei ole vain torjua taantumuksen pimeät projektit, vaan myös rakentaa yhteiskuntaa oman ohjelmansa pohjalta.
_

Arabikevään toinen erä

Laajasti arabimaailmassa levinneen vallankumouksen ensimmäinen vaihe alkoi vähän yli kaksi vuotta sitten. Sen puhkeaminen ja leviäminen säikäytti niin länsimaailmaa kuin sionismiakin. Se sai aikaan diktaattoreiden kaatamisia ja pakotti imperialismin liittoutumaan entisten vihollistensa, islamistien kanssa yhtäältä hillitäkseen massojen kansannousua ja toisaalta perustaakseen uusia tasapainoja alueella, jolla arabikevään jälkeen kaikki vanha status quo oli vaakalaudalla.

Mitä ensimmäinen vaihe ei onnistunut saavuttaa oli se, että diktaattoreiden mukana olisivat menneet myös diktatuurit. Ben Alin tilalle tuli islamistinen Ennahda –puolue ja Mubarakin tilalle muslimiveljeskunta. Libyassa imperialismi joutui turvautumaan al Qaidan apuun, ei Gaddafia vastaan vaan sitä uhannutta Tripolin kansaa vastaan. Bahrainissa ja Jemenissä vallankumous tukahdutettiin ja Syyriassa kaikki on vielä auki. Kapinoita käynnistäneet syyt ovat kuitenkin vielä ratkaisemattomia. Tämä pakottaa ihmisjoukkoja nousemaan uudestaan uusia hallitsijoita vastaan alkaen arabimaailman tärkeimmästä maasta, Egyptistä.

Ben Alin kaataminen Tunisiassa oli kaksi vuotta sitten suhteellisen helppoa. Jatkuvat mielenosoitukset pakottivat demaridiktaattorin ottamaan vaimonsa ja lähtemään muutaman kultaharkkotonnin kanssa Saudi- Arabiaan. Egyptissä islamistit nousivat valtaan vaaleilla kymmenen kuukautta vallankumouksen puhkeamisen jälkeen. Kairossa vallitsivat katutaistelut, Tahrir–aukion valtaus, loputon kyynelkaasuhyökkäys ja ammuskelut. Mubarakin väistyttyä, yhteiskunnassa vallitsi armeijan mielivalta ja odotus, että mielialat rauhoittuisivat. Vaaliuurnat julistivat muslimiveljeskunnan marginaalienemmistöllä voittajaksi. Veljeskunta ei osallistunut Mubarakin vastaiseen taisteluun, vaan vanhana ja järjestäytyneenä puolueena se tuli ”perimään kruunun” vanhalta ”viholliseltaan”.

Arabikevään ensimmäisen vaiheen aikana Libanonissa vallitsi näennäinen tyyneys. Samanlainen tilanne vallitsi Iranissa, jossa nähtiin shiialaisen Bahrainin kapinassa mahdollisuuksia päästä siellä olevasta amerikkalaisten tukikohdasta eroon. Hisbollah kannatti jopa suoremmin kansannousuja niin kauan kun nämä olivat omasta pihasta kauempana. Alussa kapinoita kannatti jopa Turkki, joka uusottomaanioppinsa mukaisesti, näki mahdollisuuden esiintyä alueellisia konflikteja sovittelevana hegemonisena voimana.

Libyassa länsimailla ei ollut varaa laittaa kaikkia munia ystävänsä Gaddafin korille. Tilanteeseen puututtiin sotilaallisesti tukeakseen omia Bengasin liittolaisia kaikkia muita vastaan. Israelin pyynnöstä samanlaista interventiota ei käytetty Syyriassa vaikka Assadin oman kansan teurastus oli paljon Gaddafin lahtausta pahempi. Vanhan Ariel Sharonin sanonnan mukaan, ”Assad is the devil we know – Assad on piru, jonka tunnemme”. Assadin seuraajat saattaisivat vaatia Golanin kukkulat takaisin. Pitkään kestänyt sisällissota tyrannia vastaan on aiheuttanut muutoksia voimasuhteissakin. Turkki tukee osaa kapinoitsijoista ja jopa osallistuu terroriin omalla armeijalla Syyrian rajojen sisällä. Se halua näin vaikuttaa tapauksessa, jossa voisi syntyä de facto itsenäinen kurdinalue Pohjois-Syyriassa ja -Irakissa. Iran tukee myös aseellisesti Assadia, sillä teokraattinen klikki siellä tietää, että al-Assadin jälkeen tulee omakin vuoro. Hisbollah on myös hiirenhiljaa, ja huolehtii vain siitä, että konflikti ei siirry omalle maalle.

Saudit ja Persianlahden valtiot tukevat rahallisesti ja aseellisesti islamistijärjestöjä. Bahrainin ja Jemenin teurastuksista vaienneet länsimaiden mediat korostavat Assadin murhia ja vaativat länsimaita puuttumaan konkreettisemmin tilanteeseen. Israel uhkaa pakottaa uusia tasapainoja väkipakolla. Sionismi haluaa eskaloida sotaa ympäri Lähi-itää. Siihen tarvitaan Yhdysvaltain apua. Samalla sionismi haluaa antaa viestin Mursia uhkaaville joukoille Egyptissä, ja Assadin tilalle tuleville syyrialaisille. Sionismin tavoitteisiin kuuluu myös kosto hisbollahille vuosien takaisesta Israelin tappiosta. Lopulta tähtäimessä on Jordanian kehdossaan orastava kapina, sekä sota Irania vastaan.

Obaman tuen lisäksi, Israel tarvitsee myös Turkin kaveruutta. USA:n valvonnan ulkopuolella olevat al Qaidan joukot Syyriassa voisivat olla lopullinen sisällissodan voittaja. Niin tai näin Venäjä joutuisi purkamaan tukikohtansa pois Syyriasta. Venäjän historiallinen ystävä Kypros on konkurssitilassa. Maata on kuritettu, kiristetty ja uhkailtu. Turkki kurkottelee Kyproksen kaasuesiintymiin, ja solmii rauhansopimuksen omien kurdien kanssa, mikä voi kääntää Turkin aggressiivisuuden lännen suuntaan. Kypros on selkä seinää vasten mm. sen vuoksi, ettei se uskaltaisi tarjota turvasatamaa venäläisille sotalaivoille Assadin kaatumisen jälkeen. Samanaikaisesti Obama matkusti Israeliin, jossa taivutti Netanjahua soittamaan Turkin pääministerille ja pyytämään häneltä anteeksi Mavi Marmara –laivan välikohtauksesta toukokuussa 2010. Israel lupasi vielä maksaa Turkille korvauksia siitä, että välikohtaus vaati kuolinuhreja.

Maaliskuusta elokuuhun 2011 niin USA kuin Erdoganin AKP yrittivät neuvoa Assadia, miten tämä voisi lepyttää kapinallisia. Turkin porvariston rooli Lähi-idässä on erittäin taantumuksellinen. Maa on rakentamassa sunnien akselin, joka koostuu Turkista, Saudi-Arabiasta ja Qatarista. Siihen on houkuteltu muslimiveljeskunta ja Hamas. Akseli vastustaa shiiamuslimien (Nasralla, Assad, Maliki ja Ahmadinejad) akselia, ja toimii vastapainona sille. Turkki rahoittaa, kouluttaa ja tukee Syyrian oppositiota. Tähtäimessä ei ole vain Assad, mutta samalla Rojava, itsenäinen Kurdistan Koillis-Syyriassa. Shiia-akseli näyttää anti-imperialistiselta ja antisionistiselta, mutta se pohjautuu kapitalismin perustalle ja siksi on mahdotonta tarjota omien kansalaistensa vaatimuksiin muuta kuin tukahduttamista. Neuvottelut Fatahin ja Hamasin välillä eivät ole edistyksellisiä, sikäli kun altistuvat imperialismin manöövereihin. Alueella on taisteltava vasemmistolaisesta vaihtoehdosta, siis imperialismin ja sionismin vastaisesta ei-uskonnollisesta linjasta. Rojavan valtio on tunnustettava heti.

Kaikki tasapainot Lähi-idässä ovat edelleenkin järkkyneitä. Uudet vallanpitäjät (islamistit) eivät pystyneet perustamaan uutta stabiliteettia. Arabikevään toinen vaihe on jo puhjennut Egyptissä ja pian leviää kaikkialle arabimaailmassa. Vastakkain siinä tällä kertaa ovat maallistunut työväenluokka ja lännen tukema islamismi. Tämän kädenväännön tuloksesta riippuu arabikevään jatkoprosessit ja jopa lopullinen kohtalo. On syytä uskoa, että niin kauan kun ensimmäiseen vaiheeseen johtaneet syyt on ratkaisematta, ihmiset eivät lakkaa taistelemasta. Menetettävää on vain sillä, joka ei taistele. Tämä pätee samalla tavalla Lähi-idässa, Etelä-Euroopassa tai Latinalaisessa Amerikassa. Syyt kapinoiden taustalla ovat kaikkialla samat. Kapitalismin globaali luonne huolehtii siitä, että historiallinen vastustajansakin taistelee globaalilla tasolla; jopa samanaikaisesti joka paikassa. Syiksi voi mainita: yhä kasvava työttömyys, elintarvikkeiden kallis hinta, polttoainepula, korruptio ja epäluottamus kaikkia vanhoja vallanpitäjiä kohtaan.

Jatkuvat taloudelliset ja poliittiset kriisit johtuvat kapitalismin haaksirikosta tämän ollessa rappiovaiheessa. Kaksi vuosikymmentä Neuvostoliiton luhistumisen ja kapitalismin restauroimisen jälkeen, sekä Kiinan integroiduttua maailman markkinoihin, euroalueen hajoamisen riski ja kriisi Yhdysvalloissa uhkaavat kapitalismin olemassaoloa maailmanlaajuisesti. Euroopassa harjoitetaan ankaraa matokuuria, kurjistuminen yleistyy muuallakin kuin eteläisellä osalla. Yhdysvaltain talous on jyrkänteen reunalla ja tämä tietää uusia kapinoita ja kansannousuja ei vain periferiassa vaan kapitalismin sydämessä. Tästä hallitseva luokka on hyvin tietoinen. Kaikkien imperialismin interventioiden taustalla on kuvio siitä, että ohessa kuvailtu näköala toteutuu pian.

Kaikki yhteiskunnalliset valtaluokat potevat hallitsemiskyvyttömyyden tautia. Reilun kahden vuoden aikana kapinat ovat kaataneet 26 hallitusta ja kokonaisia järjestelmiä. Kapitalismin hajoamisen tendenssi on tämän kriisin olemuksen ytimessä. Olennainen osa tästä todellisuudesta on se, että massat yhä enemmän omaksuvat offensiivisia asenteita opettelemalla tällä tavalla toimimaan historian subjektina. Argentiinan ensimmäisen kapinan yhteydessä kapitalismia pelastanut Kiina on nyt osa kriisiä. Sen vuoksi Kiinassa kapinoita puhkeaa kuin sieniä sateella, tuhansia joka vuosi.

Kriisin universaalisuus ja opetukset jatkuvista kapinoista antavat toivon ja optimismin, että ihmisjoukot onnistuvat rakentamaan tarvittavat vallankumoukselliset mekanismit onnistuakseen toimimaan kapitalismin ja koko epäinhimillisen luokkayhteiskunnan haudankaivajina.

- Dimitris Mizaras -

Kirjoitettu: Apr 7, 2013
http://mtl-fi.org/2013/04/07/aikamme-kansannousut-ja-kapitalismi/